Rotanloukuilla Tussuun ja kansanhiihtoladulle!
2.2.2021
Ryttylän hiihtomaastot ovat vertaansa vailla. Niin on kai tänään ja niin oli myös takavuosina. Koulun jälkeen saattoi laittaa sukset jalkaan ja suunnata Kirkkomäkeen, Sinilammille tai Niiniojan pelloille, ehkä kauemmaksi Kolmilammillekin. Valmiita latuja ei aina ollut, mutta nehän syntyivät hiihtämällä.
Kirkkomäen latu lähti lasitehtaan pellolta, ylitti maantien, sukelsi matalan näreikön läpi ja kiipesi lukkojen reunoilla kohti harjun lakea. Oli tarjolla kolmen kilometrin ja viiden kilometrin ladut. Hiihtipä sitten kumpaa tahansa, päätyi reitin loppupuolella Tussuun. Edessä oli silloin mäki, jonka laskeminen vaati jo enemmän rohkeutta.
Tussu oli syvä, jyrkkäreunainen kuoppa, lukko, joita jääkauden jälkeen jään sulaessa on syntynyt Salpausselän reunamille. Se oli suosittu mäenlaskupaikka, sen ajan hiihtokeskus, ja sen rinteet tarjosivat taitaville mäenlaskijoille haastetta.
Välineitä joka lähtöön
Urheilutekstiileillä ei koreiltu, mutta hiihtovälineitä oli melkein jokaisella.
Sälesukset olivat vallanneet suksimarkkinat 1950-luvullla. Oltiin jo merkkitietoisia. Oli järvisiä, lampisia ja karhuja. Joillakin oli oman kylän Sillmanin suksiverstaan valmistamat sukset.
Suksien pohjat tervattiin ja voiteiden kanssa taiteiltiin, jotta luisto ja pito onnistuisivat. Kynttiläkin oli käytössä. Joskus laskettiin puuta päin, ja sukset katkesivat. Mutta pian isät paikkasivat ne pellinpalalla.
Suksisiteet kehittyivät. Ensimmäiset siteet olivat kengän ympärille sidottavia nahkaremmejä. Nuorison suksissa oli Voitto-siteet, jotka oli kehitetty 1930-luvulla. Rotanloukut olivat jo edistyneemmät siteet. Niissä oli enemmän säätömahdollisuuksia, ja ne yleistyivät 1940-luvulla. Seuraava vaihe olivat Y-siteet.
Monot olivat entisaikaan usein lasten ainoat talvikengät ja monikäyttöjalkineet. Lahtelaisessa Mono Oy:ssä oli kehitetty tuo reunallinen siteeseen sopiva hiihtojalkine, josta saatiin myös luistimet ruuvaamalla kannassa olevaan reikään metalliterä.
Kansanhiihtoa Kirkkomäessä
Kirkkomäen latu oli myös kansanhiihtolatu. Kun hiihtäjä oli kiivennyt mäen huipulle, hän löysi ladun varrelta postilaatikon ja sieltä repaleisen vihkon, johon nimi ja hiihtokilometrit kirjattiin. Oli käytössä myös hiihtokortti, johon kilometrejä kerättiin.
Hiihtoharrastus palkittiin kansanhiihtomerkillä. Aikuiset saivat lunastaa merkin 5 tai 10 kilometrin hiihdosta. Lapsille riitti 3 tai 5 kilometriä. Kankainen kansanhiihtomerkki ommeltiin hiihtotakin tai anorakin hihaan, ja metallisen merkin voi kiinnittää vaatteen rintamukseen.
Koko kansa hiihtämään
Kansanhiihtoja oli järjestetty Suomessa vuodesta 1946, kun Suomen Latu ideoi hiihtokampanjan ja TahkoPihkala pani vauhtia kansan hiihtoharrastukseen.
Paras keino houkutella kansa ladulle oli kilpailu. Koulut, kunnat ja läänit innostettiin kilpailemaan keskenään hiihtokertojen ja -kilometrien määristä.
Pohjoismaiden kesken järjestettiin hiihtomaaotteluita, jotka Suomi useimmiten voitti.
Ja kansahan hiihti. Kansanhiihdon osanottajamäärät kasvoivat tasaisesti koko 50- ja 60-lukujen ajan. Enimmillään hiihtäjiä oli 1,5 miljoonaa.
70-luvulla alkoi kuitenkin alamäki. Kansanhiihtoajatus rupesi auttamatta tuntumaan aikansa eläneeltä. Samaa maaotteluhenkeä ei saatu enää syntymään. Hiihdosta oli tullut yksilölaji, ja laskettelu tuli muotiin.
Alettiin myös epäillä tilastoja. Sama hiihtosuoritus saatettiin kirjata moneen kertaan. Kukaan ei valvonut, kuinka moneen korttiin ja vihkoon hiihtäjä kilometrinsä kirjasi. Näin kansanhiihto tuli päätökseen, mutta hiihto jatkuu.
Ritva Lantz
Entinen ryttyläläinen hiihtelijä
Lähteitä
Suomen Latu
HS 11.1.1991 Kansanhiihto meni, kansan hiihto jäi. Musta anorakki, rotanloukkusiteet ja märät lapaset löytyvät enää valokuvista.